”Minä en saanut koskaan jalallani astua oppikoulun pyhäkköön. Isäni kuolema oli minun ylioppilastutkintoni. Minun oli heti tartuttava aisoihin ja ruvettava vetämään isäni perhettä vastamäkeen. Eikä se hellittänyt oikeastaan ennen kuin 24 vuoden kuluttua.”

Maailmalla suurten ideologien suuret aallokot löivät kohdaten Euroopassa. Näistä toinen uskoi vahvojen voittoon ja rahan voimaan – toinen pakkovaltaan, ei ihmiseen. 

Euroopan reunalla, vastakkainasettelun ja epätasa-arvoisen Suomen keskellä kaikessa hiljaisuudessa leimahti kipinä. Tuo kipinä sai voimaa uskosta oikeudenmukaiseen tasavaltaan, yhdenvertaiseen yhteiskuntaan. 

Syntyi ihmisyysaate. 

Mitä jos jokainen ihminen on yhdenvertainen toiseensa nähden? Että toisen ihmisen arvoa ei määrittele hänen omaisuutensa arvo tai tulojensa suuruus. Vaikka olisi vahva, jokainen meistä tarvitsee välillä myös toistemme tukea. Jokainen meistä saa olla välillä heikko. Vahvimmilla on myös velvollisuus tukea toisia. 

Ajatus siitä, että vapaus ei synny ylhäältä pakottamalla vaan vapaus on lahja, jonka jokainen meistä antaa toiselle ihmiselle. 

Näkemys, jonka mukaan työ ei ole riesa vaan tärkeä osa elämää. Sillä onko palkitsevampaa asiaa, kuin katsoa omien työn tuloksien syntyä? Työ on etuoikeus ja toisaalta on vääryys, että kaikki eivät pääse työhön kiinni. 

Elämä on lahja, jonka aikana jokaisella on mahdollisuus kasvaa osaksi omaa yhteisöään, kasvaa omaksi itsekseen. 

Sydämen sivistystä. Sitä miten me kohtaamme toisemme ja minkälaista kieltä käytämme toisillemme. Aitoa arvostusta. 

Kunpa vain ymmärtäisimme tässä ajassa antaa vielä enemmän tilaa toisillemme. Ymmärtäisimme, väärin ymmärtämisen sijaan.

Näiltä juurilta, näistä arvoista ponnistaa kansanliike keskusta. 

Pienestä kipinästä on syntynyt suomalainen menestystarina, jonka työ on yhä pahasti kesken. Tuo pieni kipinä on sytyttänyt Suomeen sivistyksen valon, joka on yli vuosisataisen historian aikana muuttunut lihaksi: Peruskoulu, vapaa sivistystyö, jokaisen nuoren tavoittava korkeakoulutus. 

Kirjoituksen alun lainaus on vuodelta 1921, siltä päivältä kun Santeri Alkion poika pääsi ylioppilaaksi. Alkio katui koko elämänsä sitä, että hänen koulutiensä katkesi jo nuorena. Vastoinkäymisensä keskellä hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan käänsi tuon voimaksi ja elämäntyöksi: ei koskaan enää. Yhdenkään nuoren koulutie ei saa nousta pystyyn ja tätä ajatonta tehtävää keskusta jatkaa myös tänä päivänä. 

Keskusta on oman historiansa varrella uskonut aina jokaisen nuoren yhdenvertaiseen oikeuteen sivistää itseään niin pitkälle kuin oma kiinnostus ja taidot riittävät. 

Vain yhteiskunta, joka kouluttaa ja kasvattaa nuorensa luottamaan toisiinsa; auttaa ymmärtämään maailmaa ja tukee jokaista löytämään omat lahjansa ja oman ammatillisen ylpeyden; vain tällainen yhteiskunta menestyy ja voi turvata oman tulevaisuutensa. 

Tätä on minulle Sivistys.

***

Kirjoitus on vastaus Keskustan Sivistysseuran vuosikokouksen kannanottoon, joka haastoi puoluejohtoon pyrkivät kirjoittamaan omasta ajattelustaan koskien sivistystä.